Puurtaja

Muodollisesti pätevä

2008-05-22T22:48:00.000-07:00

Siinä se nyt on, paperi, joka todistaa minun opettajuuteni. Maistelen opettaja sanaa. Ei ole vielä tuttu maku.

Asiaa en ole noteerannut, en juhlistanut. Tänään ajattelen, että ehkä sittenkin se olisi kuohuvan väärti. Onhan se tehty. Huonosti ja vailla intoa, mutta tehty kuitenkin. Olisin voinut tehdä enemmänkin, joten mennyttä aikaa häpeillen katselen. Ehkä siksi ei ole intoa sen juhlintaankaan ollut. Hain myös lehtoraattia. Sen kohtalo selviää ensi viikolla.

Kiitän opiskelutovereita yhteisestä kivikkoisesta ja mutkaisesta matkasta. Loppukohden reissu keveni.

Käsi toimii jo paremmin ja odotan töihin pääsyä. Kotona oleskelu ei ole minua varten, siis en ole vielä valmis eläkkeelle. :)

Nyt suuntaan tarmoni ja luovuuteni remonttikohteisiimme. Niitähän tälle kesälle riittää. Ehkä syksyn alkaessa istun uudessa saunassa nautiskellen.

Lopun alku

2008-04-20T05:21:00.000-07:00

Kurkunpääntulehdus. Alkava influenssa? Tulossa oleva leikkaus. Tekemättömät työt. Siinähän sitä näin aluksi. Lähetin juuri näin aurinkoisen sunnuntain kunniaksi vihoviimeisen opiskeluihin liittyvän tehtävän eteenpäin. Tarkoituksena saada se rimaa hipoen läpi. Minulla kun on toimiva käsi enää kolme päivää ja sitten ei kirjoitushommat enää suju vähään aikaan. Onneksi leikataan, jotta siitä saadaan taas toimiva.

Tuskaa on ollut tehdä kaikkia niitä asioita loppuun, jotka pitää saada hoidettua ennen leikkausta. Olen nimittäin tehnyt niitä täältä sairasvuoteeltani voimieni mukaan. Tietysti tähän vaiheeseen piti iskeä myös tauti, joka estää puhumisen ja nielemisen ja sattuukin...on se myös estänyt aivotoiminnan. Pari päivää sitten oli ruokakauppareissu, jossa sattui ja tapahtui paljonkin. Olin niin uupunut, että en kotona muistanut mitä olin ostanut ja mitä en. Ja osan ostoksista olin maksettuani jättänyt kassalle. Hienoa.

Opinnot lopussa. Itseään ei voi onnitella. En kokenut sitä oppimisen iloa kuin verkkokurssilla. Opiskelun takkuisuus oli monen asian summa. Itseään on asenteen kohdalla ihan peiliin katsomisen paikka. Enpä laittanut peliin kaikkea sitä, mitä olisin voinut.

Voisin kuitenkin armahtaa itseäni tämän kerran. On tässä viime vuosina opiskeltu niin paljon ja niin tiivisti, että nyt ei enää ollut sellaiseen voimavaroja. Nyt olisi aika vaikka nauttia keväästä ja kesästä. Sen aloitan torstaina, heti kun pääsen leikkauksesta. Pakko aloittaa, sillä muutakaan hyödyllistä ei voi tehdä. :) Voin nauttia kaikkien muiden puolesta. Istun terassilla ja katson kun nurmikko kasvaa. Siinähän sitä tällaiselle duracelille haastetta

Vastavuoria

2008-03-25T02:26:00.000-07:00

On ollut hiljaista. Ottaa aivoon. Ensin netti temppuili niin paljon, että harmituselin oli loman tarpeessa. Nyt sitten pitäs vääntää kehittämistehtävää ja onkin olkapää äitynyt niin pahaksi, että koneen ääressä ei aikuisten oikeesti edes pitäisi olla. Vaan deadline lähestyy.

Haaveilen ajasta, jolloin elämässä on vain perusasiat. Työ ja perhe. Ei yhtään opiskelua eikä muutakaan ylimääräistä. Siis haaveilen. Ja samanaikaisesti suunnittelen sekä saunan että kylpy-, kodinhoito-, makuu-, ja vierashuoneiden remonttia. Hullu.

Kevät (tai siis nyt taitaa ollakin talvi) pitäisi olla aikaa jolloin ei olisi yhtään deadlineä. Liian monta kevättä olen viime vuosina lukenut tenttiin ja opiskellut. Yhtenä keväänä kielotkin ehtivät kukkia ennen kuin asiaan havahduin.

Pahus. Pessimistikö minusta on tullut? Valittaja? ÄH. Onhan noita ilonaiheita paljonkin, kotona ja töissä. Niin ja lähiopinnoissakin. Viime aikoina siellä on ollut jopa hauskaa, kiitos siitä toverit.

Perskuta rallaa. Osa tekstistä katosi. Se viisas osa. Jotain sellaista pähkäilin, että yhä ajattelen opppimisesta, että sen pitää olla vaikeaa ja sen pitää teettää työtä loputtomiin. Kävin OTVO-jakson sivuilla vilkuilemassa, koska se opiskelu on kesken. Opintorekisteri näyttää kyllä suoritettua, mutta minä en saa sitä loppumaan. Pääsin vasta alkuun ja en ehdi, jaksa, kykene tekemään sen eteen mitä haluan. Haluaisin tonkia, nuuskia, haistella ja kaivella. Niin ja löytää sen, mitä verkkossa ohjaaminen on. Vaan ei ole resursseja. En voi luottaa siihen, että opin vaikka en koko ajan puurra. Olen Kallen tavoin kärsimätön: Kaikki oivallukset minulle ja heti. Ja selkeinä, kiitos. En kestä matkalla olevan olotilaa, kun on vasta oivaltanut, että ei osaa mitään. Repussa ei ole riittävästi eväitä.

Nettiriippuvuutta?

2008-02-05T01:18:00.000-08:00

Kaksi viikkoa on kotinetti ollut särkipoikkirikki. Ei toimi ei. Elisa ilmoittaa: toimii. Me soitamme: Ei toimi. Elisa ilmoittaa: toimii ja me taas....
Mikään ei toimi. Kotinetistä on tullut monen asian hoitamisen edellytys. Tarvitsin kirjastosta kirjoja, en siis voinut varata niitä netistä, vaan piti lähteä paikan päälle. Fiksuna päätin kotona, että vilkaisenpa netistä milloin kirjasto on auki, jotta en mene turhaan. Äly hoi.
Blogikin jumittaa. Ajatuksia olisi, mutta ei täältä työpaikalta niitä ehdi kirjoittamaan.
Että sitä voikin Kallea edelleen vaan kadehtia, sen blogista näkyy, että sillä vielä kulkee ajatus - vaikka pätkittäin.
Ottaa harmituselimeen.

Totuus ammattitaidosta

2008-01-14T08:45:00.000-08:00

Ammattikasvattajat ovat huonoja kasvattajia kun kyseessä on omat lapset. MOT.

Yhtä takkuamista

2008-01-04T05:28:00.000-08:00

Ennen vapaajakson alkua sitä kuvitteli tekevänsä vaikka mitä. Nyt häämöttää vapaan loppu ja kaikki suunnittellut asiat ovat tekemättä. Olen tosin lukenut 8 kirjaa (romaaneja ja dekkareita). Mutta nämä oikeat asiat ovat tekemättä. Oman väsymyksen havaitsee vasta kun on aikaa sitä ajatella.

Tänään olen analysoinut saamaani palautetta. Yksinkertaiseti vain käyttäen keskiarvoja. Tein myös ristiintaulukoinnit, mutta kukapa niiden tuloksia jaksaisi lueskella. Yleisesti ottaen asioista, josta suurimmalla osalla opiskelijoista ei ollut mitään tietoa tai vain välttävät tiedot, on nyt hyvät tai erinomaiset tiedot. Eikö olekin erinomainen juttu?

Ennen opetuksen alkua opiskelijat arvioivat omaa tämän hetkistä tietotasoa kvantitatiiviseen tutkimukseen liittyen asteikolla:1 = Ei mitään tietoa, 2=Välttävät tiedot, 3=Tyydyttävät tiedot, 4=Hyvät tiedot, 5= Erinomaiset tiedot.

Tulokset keskiarvoina (N= 42):

Ensimmäinen luku on ennen opetusta ja toinen opetuksen jälkeen
Kvantitatiivien tutkimus 1,85 4,24
Aineiston analyysi 2,05 3,93
Otos 2,13 3,95
Muuttuja 1,90 3,73
Havaintomatriisi 1,15 3,73
Spss 1,08 3,95
Frekvenssi 1,33 3,51
Tunnusluvut 1,56 3,10
Keskihajonta 2,08 3,85
Ristiintaulukointi 1,21 3,78
Vaihteluväli 1,90 3,56
Korrelaatio 1,69 3,74

Saamaansa opetusta opiskelijat arvioivat asteikolla

1= Heikko, 2=Välttävä, 3=Tyydyttävä, 4=Hyvä, 5 =Erinomainen

Tulokset keskiarvoina (N=43):

Opettajan tieto/asiantuntijuus opetettavasta asiasta KA 4,42
Opettajan pedagogiset taidot KA 4,42
Oppituntien rakenne KA 3,91
Opettavan aineiston sopivuus asian käsittelyyn KA 4,12
Luokan ilmapiiri opetuksen aikana KA 4,36
Opiskelijan oma arvio omasta oppimisesta KA 3,86

Tuosta nyt yhteenvetona voisi jopa summata, että opetukseni oli hyvää ja jopa erinomaista paikka paikoin. Siis hyvin meni. Iloitsen, että asiasta kiinnostuttiin ja sitä myös opittiin.
Tähän päivään sopii ote pörrölogiasta: "Olisin pitelemätön. Kun vain pääsisin alkuun".

Suklaajoulupukki ja 3 omenaa

2007-12-20T23:11:00.000-08:00

Opetusharjoittelu on ohi. Päällimmäiset ajatukset ovat mukavia, positiivisia ja iloisia. Opiskelijat olivat mukana alusta loppuun asti kiinnostuneina (ei tarvittu kuin kerran vähän itikan rättisitikkaa väliin). Yhteiseen kertaukseen ja palautteen antoonkin tultiin kiitettävästi paikalle (tosin edellisen illan hilpeissä pikkujoulutunnelmissa). Huikeaa oli kuulla, että muistissa oli paljonkin opittua asiaa. Asiaan voi siis motivoitua ilman tenttipakkoa. Saamani palautteen julkaisen täällä blogissa kunhan olen tehnyt tilastollisen analyysin ja suuret johtopäätökset. :)

Mitä minä opin? Ensinnäkin sen, että opettamisessa on jotakin sellaista, joka minua vetää puoleensa. Koen aina suurta riemua huomatessani, että opiskelijat uskaltavat ajatella ja heidän ajattelunsa kehittyy. Kirjoista voimme lukea viisaiden ajatuksia, mutta tärkeintä on oma pohdiskelu, oma oivallus ja siitä tuleva oppimisen riemu.

Toiseksi vähättelen liikaa omaa osaamistani. Pitäisi uskoa siihen, että minun ei tarvitse osata asiaa täydellisesti voidakseni olla ihan hyvä opettaja. Perfektionisti siis yhä.

Kolmanneksi kipuilen oman persoonallisen opetustyylini kanssa. Kerran nuorisotyönohjaaja aina nuorisotyönohjaaja. Auttaisikohan jakkupuku ja nuttura? Taas jostakin selkäytimestä nousee kuva oikeanlaisesta opettajasta: Asiallinen. Etenkin sitä. Miten tuon kuvan saisi laitettua pihalla pörisevän loka-auton säiliöön?

Viime yönä minulla oli taas aikaa ajatella (unet karkasivat). Huomaan, että opettaessani en aina tiedä, miksi jotakin teen (hahahahhhaaa), mutta jotenkin toimin (siis haluan toimia) niin, että tieto, taito ja tunteet olisivat läsnä opiskelijoiden oppimisessa. Luulenpa, että yhä enemmän joudun miettimään, miten koko keho on oppimisessa mukana. Ota tästä nyt selvää, tämä on jotakin ihan jäsentymätöntä.

Eilen illalla pölypallerot olivat leipomassa karjalanpiirakoita, vävyehdokas teki neliönmallisia (luovuus kunniaan, mutta tämä oli jo liikaa!). Yhdessä leipoessa ja lörpötellessä (siis Anni lörpötteli ja muut kikattivat) opastivat pölypallerot äiteliiniä, että opettajat eivät toimi niin kuin heille kerroin. Olen kuulema kamala. :) Käytän mm. nuorison kieltä, koska olen heidän kanssaan LIIKAA (?) tekemisissä. Taitavat pölypallerot haluta äidin, joka olisi niin kuin muutkin äidit. Ei onnistu. Valitan. Tähän on teidän tyytyminen, mutta muutenhan teillä menee ihan hyvin? :)

Mitä jäi minulle käteen? Konkreettisesti suklaajoulupukki ja 3 omenaa. Palautetunnilla kaksi opiskelijaa jakoivat kaikille (siis myös minulle) joululahjaksi suklaajoulupukin. Kiitos. Tunnin jälkeen kävellessäni työhuoneeni suuntaa vastaani käveli kolme opiskelijaa, jotka kaikki kaivoivat repuistaan opettajalle omenan (myrkytetyn?). Ihan kuulema omin pikkukätösin kasvatetun, poimitun ja opettajalle tarkoitetun. Kehoittivat kuitenkin, että en enää poikkeaisi kirjastossa päivän aikana. Just joo. Kiitos kuitenkin. Ajatushan oli tärkein ja minua yhä naurattaa.

Nyt shoppailemaan.

Tiivis aherrus

2007-12-16T01:11:00.000-08:00

Suurin piirtein samalla kartalla olimme eilen neljän tunnin jälkeen. Ahdistavan tiiviisti oli edettävä. Valitettavasti. Opiskelijoiden kirjallista palautetta olen selaillut. Oppimista tapahtui. Tarkempi tilastotieteellinen analyysi tapahtunee joulutauon aikana, kinkkua sulatellessa ja tietenkin sitä suklaata syödessä :)

Jäin miettimään, olisiko pitänyt vaatia enemmän? Osa opiskelijoista oli ohjeiden mukaan perehtynyt asioihin etukäteen, osa ei (tämän hoksasin sinisistä silmistäni huolimatta). Kenellä on vastuu oppimisesta. Kiitosta tuli tentittömyydestä. Olisikohan syytä olla tentti? Mitä tentti olisi tuonut lisää? Varmasti hetkellistä osaamista/ymmärtämistä, mutta olisiko se kantanut pidemmälle? Olisihan se pakottanut kaikki edes lukemaan tenttikirjan. Kokemuksen syvällä rintaäänellä tunnustan, että vaikka näihin tilastollisiin menetelmiin olenkin perehtynyt, niin aina uudestaan ja uudestaan joudun kuitenkin lukemaan, että mitenkä se nyt taas olikaan. En muista, enkä osaa, koska en näitä tarvitse päivittäin työssäni. Onko riittävän hyvää oppimista, jos osaa lukea ja pohtia kriittisesti tilastoja ja taulukoita, uskaltaa mahdollisesti työpaikallaan tehdä tarvittaessa jonkinlaista tilastollista analyysiä eikä pelkää spss-ohjelmaa...Riittäisikö tämä?

Pitäisikö opetukseen varata enemmän aikaa? Pitäisi ja ei pitäisi. Pitäisi, koska silloin olisi mahdollisuus pohtia yhdessä enemmän harjoitteluaineiston avulla. Ei pitäisi, koska se olisi poissa jostakin muusta opetettavasta asiasta ja nytkin lähipäiviä on niin vähän.

Ajattelen kuitenkin, että tämänkin vertainen tilastollisen tutkimuksen opetus on välttämätöntä. Mitähän opiskelijat ajattelevat? Kannattiko tulla näihin opintoihin? Saitteko uutta ajateltavaa, vai olisiko pelkkä kirjan lukeminen ja tentti ajanut saman asian? Tarvitaanko tällaista opetusta sosionomin opinnoissa?

Sivutuotteena saimme sillä naurumäärällä muutaman hetken pidennettyä elämäämme. Ei huono saavutus sekään.

Sain nukuttua aamulla kahdeksaan asti. Ei siis heräämistä klo 4. Mukava tunne.

Suojatyöbingon peluuta

2007-12-14T06:16:00.000-08:00

Oppimisen tai paremminkin opettamisen riemua ja iloa oli tänään ilmassa. Mikä siinä on opettajana ollessa kun "harmaahapsiset" :) aikuisopiskelijat sähäkästi liikuttelevat aivosolujaan.
Havaintomatriisia koneille tallennettaessa kommentointi liikkui suojatyöpaikan ja bingon peluun välillä: Viisi, viisi, neljä, kolme, neljä, yksi... Samansuuntaista keskittynyttä mutinaa, jokaisen koneen äärellä. Ja bingo. Kahvitauolla sitten viisas toteamus, että aineiston tietojen syöttö kannattaa tehdä huolella, jotta ei tule virheitä. Eikä mene kuin tovi kun erään koneen ääreltä kuuluu: "Mitäs jos joku olisi näppäillyt tänne meidän havaintomatriisiin virheitä...siis nythän ei tietenkään ole niin käynyt." Se siitä huolellisuudesta. :)

Välillä hetken ehdin tuskailla suuren suuni kanssa. Sieltä kun pulpahtelee rupisammakoita tuon tuostakin, enkä ehdi yhtään pidättelemään. Open kuuluisi olla asiallinen, osaava ja hienotunteinen. Jotakin osaan, mutta asiallisuus ja hienotunteisuus ei kyllä kuuluu ominaisuuksiini. Tänään härnäsin ja rääkkäsin Mikko raukkaa oikein ilolla. Mikko tosin aloitti, joten syy on hänen. On se aina jossakin määrin uhkapeliä ymmärtääkö opiskelija suunsoiton samoin kuin minä olen sen tarkoittanut (tarkkaan harkittuani...). Olen kyllä joskus jälkikäteen joutunut anteeksipyytelemään, kun joku on ottanut minun suustani pulpahtelevan rupisammakkon tosissaan. No, Mikko varmaan yrittää taas saada ruinattua lisää opintopisteitä, koska joutuu suunsoittoakin kestämään. Sinnikäs kaveri. Heti aamusta sanoi, että jos hän lupaa jäädä luokan ulkopuolelle, niin hän varmaan saa tämän kokonaan hyväksiluettua. Hah. On törmännyt minussa tiukkaan vastukseen, kyllä se vielä oppii.

Hanna ope oli kuulolla neljän tunnin opetuksen ajan ja lyhyttäkin lyhyempi kommentti oli: Joo.
Kai tää sit meni Hannan mielestä ihan ok. Vai mitenkä se olis pitänyt tulkita? Laittaa tosin vielä sähköpostilla jonkinlaisen kommentoinnnin.

Oletukseni tässä blogissa oli, että opiskelijat olisivat omalta osaltaan antaneet valaisevaa näkemystä opetusharjoittelustani ei näytä toimivan. Ehkä julkisesti kirjoittelu ei ole palautteen antamiseen sopiva menetelmä. Pitäneepä kerätä taas perinteiset kirjalliset palautteet.
Huomenna aamupäivällä keskiarvot, moodi, mediaani, ristiintaulukointi, keskihajonta ja korrelaatio. Pikakurssina, lisää vain vesi. Monikohan on kvanttimaan kartalla puolelta päivin? Urakka on kohtuuton, mutta jospa edes jonkinlaista oivallusta syntyisi. Ja miksei syntyisi. Onhan kyseessä upea joukko motivoituneita aikuisia.

Vilinää vilskettä

2007-12-13T06:35:00.000-08:00

Opetus on tämän viikon kohdalla puolessa välissä. Kahdelle eriryhmälle yritetty opettaa keskilukuja, joita ehdottomasti tarvitsee matkalla Keskimaahan. Ensimmäinen maanantain ryhmä meni suurinpiirtein suunnitelmien mukaisesti. Ilahduttavaa on, kun ANSSI (eikä siis Lasse, kuten olin tähän aiemmin mokaillut) tulee välillä opettajaksi opettajan paikalle ja näyttää koneelta toisille miten homma pelittää. Ope kun ei osaa. Hyvä vaan kun joku osaa. Kiitos. Nimet taas luntattava lapulta. Kääk. Olivat vaihtaneet vaatteita, mokomat. Luulisin, että pääosin oltiin samalla kartalla. Ainakin opiskelijoiden oivallukset olivat sen oloisia, että aivoissa tapahtuu upeaa ajattelua.

Tiistaina aamuryhmän kanssa tuli todistettua Murfyn lain paikkansa pitävyys. Kun voi mennä pieleen niin myös menee. Yllätys oli aamuvarhaisella melkoinen, koska meille varattu atk-luokka olikin annettu muille. jee. jee. Sopuisasti kuin urputtava murmelilauma vaihdoimme toiseen atk-luokkaan. Olihan siellä koneet, mutta ei asennettu spss-ohjelmaa. Mitäpä me sitten tietokoneilla sitten tekisimmekään, koska voihan sitä spss-ohjelman käyttöä toki opettaa ilman itse ohjelmaa ja harjoitusaineistoa. :) Ja eikö sitten Marjo yliope ollutkin ilmoittautunut kuuntelijaksi/havainnoijaksi opetustapahtumaan.... taas lottovoittajan fiilis minulla.

Luovuus kunniaan. Ja sitähän riitti. Mikäs siinä, jos luokkakeskuksia pohdittiinkin Paulin pilkkikilpailuissa saaman kalansaaliin avulla.....kävihän se niinkin loistavasti. Pisatutkimusta sivuttiin ja mediaanin ja keskiarvon eroja pähkäiltiin kun lasketaan tavallisten duunareitten palkkoja. Minulla oli tuskanhiki. Onneksi olin sentään ottanut oman kannettavan mukaan, jossa spss, joten hieman saataisin vilautella näkyville asioita, joita meidän olisi pitänyt harjoitella. Ensi kerralla sitten enemmän. Tällaiset tapahtumat taitavat olla meidän talon arkea. Vähän se vaan otti harmituselimeen. Minun.

Tunnin jälkeen Marjon kanssa pieni keskustelu. Marjon mielestä tunnilla oli rento, levollinen ja oppimisen mahdollista ilmapiiri. Molemmat olimme vaikuttuneita opiskelijoiden huomautuksista ja pohdinnoista. Pohdimme myös elämää suurempia kysymyksiä: Mihin derivointia tarvitaan?

Huomenna ja lauantaina yritän sitten mahdollistaa oppimista myös aikuisten ryhmässä. Kun päiväopiskelijoiden kanssa asioita käydään 16 tuntia, niin aikuisille samat asiat kerrotaan 8 tunnissa. Onneksi he ovat etukäteen tunnollisesti ja tarmolla perehtyneet asioihin *kikatusta*. Omistan siniset silmät.

Verkkokurssin kohdalla on jonkinlainen totaalinen uupumus. En ole jaksanut mennä edes alustalle antamaan loppupalautetta. Enkä lukemaan toisten tuotoksia. Tuntuu kuin pitäisi uudelleen saada jostakin se into ja oppimisen ilo kaivettua esille ja nyt on vaan mekko tyhjä. Ei jaksa, ei. Tämän saman tunteen jakavat varmasti monet meidänkin opiskelijat yrittäessään palautella intesiivisten harjoittelujen jälkeen raportteja ajoissa. Vaan tässä ei armoa edelleenkään. Palautetta tehtävät ajoissa eikä rästejä tai...

Aamulla olin töissä jo kello 6. Kun on viikon vapaalla, niin on hoidettavana toista sataa saapunutta sähköpostia. Kannattaako siis olla vapaalla? Kannattaa. Marokko ja Marrakesh, mummobussiretket ja ruottalaiset, tuhannen ja yhden yön tori, käärmeen lumoajat ja basaarien tinkaamisen ihanuus...vetosin aina siihen, että mulla onnettomalla on kuusi pölypalleroa, joten tarvitsen "The special prise just for me".

Ja sitten. Kun tuntuu, että pitää vain sinnitellä, koputetaan työhuoneen oveen. Pimeydestä tulla tupsahti sisään kolme tonttua tai liekö sittenkin enkeleitä. Valmistuvia opiskelijoita kuitenkin. Suklaan kanssa. Kiitoksien kera.

Minä olen ihan hämilläni. Ja iloinen. Miten tässä nyt sitten yrittää esittää vaatimatonta ja nöyrää. Mitä sitten olin tehnyt tämän ansaitakseni? Jospa tämä olikin vain armosta :) Ainut mitä tiedän, niin olen heidän kanssaan viettänyt hyviä hetkiä opintojen ohjauksen ja suunsoiton merkeissä. Ja taas jaksaa.

Matka

2007-11-28T01:36:00.000-08:00

Aamun lehdessä oli, että Minna Nummenmaa väittelee Turun yliopistossa torstaina aiheesta: Tunteet verkko-opiskelussa (tai jotain sinne päin). Siis tunteita riittää ihan väitöskirjaan asti. Täytyypä perehtyä. Vai olikohan se Sanna?

OTVO:n (ohjaustaidot verkko-opetuksessa verkkokurssi) opiskelijoista moni käytti opiskelusta kuvausta matka. Oliko sama reitti ja yhteinen päämäärä? Sitä ei tiedä. Matkalla kuintenkin viime viikolla yhtä aikaa, mutta eri tahtiin. Toissa kesänä matkasin Siperian halki junalla Kiinaan. Oletin tylsistyväni: viikko junassa, kääk. En ehtinyt, oli niin paljon koettavaa. Juna kulki ja maisemat vaihtuivat joka hetki. Piti väijyä villikameleita, villihevosia, villimoottoripyöriä, villi Siperian kultakulleroita ja tietenkin villijurttia. Juna kulki Moskovan aikataulun mukaan, sielu ja mieli ihan omassa ajassaan. Verkkokurssi meni omassa viikon aikataulussa, sielu ja mieli harhailee vielä jossain. Unet eivät jätä rauhaan. Toissa yönä opettaja Pekka käski minun ottaa Power Point-esityksestä valokopiot. Pekka oli tehnyt esityksen, jossa oli vain yksi sana/dia. Kopioinnin lisäksi minun piti laminoida kaikki kopiot (siis laittaa muovipäällyste, ja dioja oli kymmeniä). Halusiko Pekka minulle kokemuksen, että verkossa ope pääsee helpommalla kuin lähiopetuksessa? Viime yönä jo unessa pyytelin, että minun ei pitäisi enää katsella näitä verkkounia. Armahtakaa jo.

Olen verkko-opintojen kohdalla lähdössä matkalle. Verkkomatkalle. Pakkaan mukaan paljon saamiani eväitä. Reppuun myös keskeneräisyyden sietokykyä. Taskuihin tunteita. Otattaisinko mukaan prosessioppimista? Ensimmäinen matka suunnitteilla. Ajattelin ihan tuohon lähimetsikköön. Ei näillä eväillä vielä pitkälle vaelleta. Eväitä pitää hakea vähän väliä lisää. Suuret seikkailut eivät vielä kutsu.

Vähitellen yritän koota mitä tapahtui. Suurin on kai asenteen muuttuminen. Verkko onkin ystävä. Yhteisöllisyyttä voi kokea, vaikka ei nassu olekaan toisen nassussa kiinni. Itkumuurin äärellä, joku kuulee. Oppimiskäsitykseni liikahti johonkin suuntaan (en tiedä tosin mihin). Vielä kovin hajanaista.

Opetusharjoittelussa toiselle pienryhmälle havaintomatriisia. Yhteinen matka kvanttimaahan. Yllätyin opiskelijoiden käsittämättömän hienoista ja upeista pohdinnoista. Tärkeintä on halua ajatella. Se on oppimisen edellytys. Seitsemätoista uutta nimeä: Eeva-Marialla raitapaita, Sanna on ihan Sannan näköinen, Heidejä on kaksi, Elina sanoi: Tällä tavallahan voisi vaikka tehdä opinnäytetyön, vaikka ensin ajattelin, että ei kiinnosta...
Kun minä olin teidän ikäisenne en kyennyt vastaaviin pohdintoihin. HAA! Pölypallerot jo hetken luulivat, että nyt tulee opettavainen osuus :) Siitäs saitte.

Noin 20 tuntia ja lähden oikealle matkalle, oikeaan maahan, oikeiden kumppaneiden kanssa. Jospa virtuaalimatkat hetkeksi unohtuisivat.
Sain äsken lahjuksen. Kiitos. Ote pörrölogiasta: " Kun on lirissä korviaan myöten kannattaa sulkea suunsa." Olen loman tarpeessa.

Aivomyrskyä ja ähkyä

2007-11-23T07:03:00.000-08:00

Merja kertoi keskustelussa aivomyrskystä ja ähkystä. Verkkokurssi aiheutti valtavan turbolenssin, aivomyrskyn, ylensyönnin ja ähkyn. Kaikilla tasoilla (tunteet, taidot, tiedot). Jäljellä on uupumus. Söin vain niin vähän vaikka tarjolla oli koko ravintoympyrä. Sorruinko vain herkkuihin. Siltä ähky ainakin tuntuu.

Haluaisin niin saada jäsennettyä. Jostakin on lähdettävä. Yksittäisiä sanoja: monologisuus, dialogisuus, jatkumo, tunteet, ohjaus, prosessi, luottamus oppimiseen, vuorovaikutus, yhteisöllisyys, kohtaaminen, rakenne, muoto, pohja, tuki, jaksotus, oppimiskäsitys, asenne, kokemus...

Ei jäsenny, ei. Turmion Tommitkin (nassukirja ja toinen elämä) ovat muuttuneet kiinnostuksen kohteeksi. Taidot vain uupuvat. Tarvitsen taluttajaa, vierellä kulkijaa, kärsivällistä pedagokia (bedagogia/bedakogia/bedakokia/pedakokia, pedakogia...ihan kuinka haluatte. Mutta kärsivällistä).

Haluan vielä lukea keskusteluketjua ajatuksen kanssa. Kalle kirjoitti blogissaan muistiinpanoistaan. Voi. Tällä viikolla en ole ehtinyt kirjata oivalluksia ylös. Olen vain yrittänyt selvitä. Kadehdin. Minun muistini pätkii pahasti.

Opetusharjoittelussa spps:n havaintomatriisin luomista ja suoria jakaumia. Uusi tietsikkaluokka, toimivat koneet (kiitos atk Heli, mun tuki ja turva), järkyttävä liiman haju (raksatyöt kesken, eteisen maton liimaus menossa), opiskelijat, jotka tiesivät paikka paikoin minua enemmän. Hyvä niin. Tumpelo opettaa vähemmän tumpeloita. Erinomaista pohdintaa jo pelkkiä jakaumia tutkittaessa. Oliko kysymys järkevä, mitä vastaaja ajatteli, miksi vastattiin näin, olisiko eroa jos. Huippu ajattelua. Ilo seurata. Minäkin opin. Kahdeksantoista opiskelijan nimet. Aikaa kului, mutta lopulta etusormeni ei enää osoitellut. Toivottavasti eivät muuta ulkonäkö/vaihda vaatteita ensi kerraksi: Katilla punainen paita, Ninalla harmaa villatakki, Annilla silmälasit, Heidillä lettikampaus, Annalla "kiharoita"... vähitellen muistan ja valitettavasti nopeammin unohdan. Kärsivällisyyttä pyydän.

Paremminkin olisi perfektionisti voinut valmistautua. Tuli muutama pikkuylläri kun uusin juuri koneille asennettu spps-ohjelma onkin hieman muuttunut erillisestä versiosta. En vaan ehtinyt/jaksanut. Ei kaikkea ehdi. Pitäisi jaksaa armahtaa itseään, en jaksa.

Lupauksia ja anteeksipyyntöjä

2007-11-22T06:52:00.000-08:00

Taivas ei pudonnut, eikä luonnomullistus iskenyt.

Ensimmäinen koitos opeharjoittelussa tehty. Mokia tietenkin. Kiitos oppilaille, takapenkin arvovaltaisen raadin mielestä olitte erinomaisesti mukana. Olivat kateellisia. Huoneestani saa suklaata. Lupaan.

Merkittävää oli myös, Heli-open lisäksi, Päivin, Jarmon ja Joukon läsnäolo ja antama palaute. Tutkiskelen niitä sydämessäni. Perästä kuuluu kunhan saan jotakin taas aivoissani järjestykseen. Etenkin Jarmo annoit rakentavaa palautetta. Oivallisia oivalluksia. Ajateltuja, jotka auttavat eteenpäin. Kokemus ei ollut NIIIIIN paha kuin olin kuvitellut. Nyt särkee päätä. Julmetusti. Eikä minulla ole edes saappaita, joita voisi syyttää.

Miten uskoa ja luottaa omaan osaamiseensa? Perfektionisteilta pitäisi lailla kieltää opettajan ammatti. Riittävän hyvä olisi varmaan kohtuullista. Harmittaa, että en muista opiskelijoiden nimiä, nassut kylläkin. Sormella osoittelin puheenvuoroja jaellessa. Ei hyvä. Anteeksi. Nimi erottaa meidät massasta. Lupaan opetella. Nyt on takki tyhjä. Kalvot uusiin seuraavaksi kerraksi. Lupaan. Ylitin ajan reilusti, mokista pahin. Kuvittelin, että piti lopettaan klo 12, mutta pitikin lopettaa jo varttia aikaisemmin. Pistän pääni pensaaseen, nolottaa. Ja minä vielä venytin juttuani, jotta ei lopu ennen aikojaan. Olisi voinut loppua, jos olisin muistanut lopetus ajan oikein. Anteeksi.

Verkkointensiivi lähestyy kohta loppua. Paniikinomaisesti pitelen vielä kiinni. Ei vielä. Tämä jää kesken. En ehdi kaikkea sulatella ja entä, jos minun pitää vielä kysyä ja tarkentaa. Kukaan ei enää vastaa. Katoavaisia ovat virtuaalitoverit. Juurihan teidät tapasin ja nyt jo pakkaatte matkakassejanne. Onko reiluu? Vielä voisin teiltä oppia paljon. Haluan vielä ehtiä kahlaamaan keskustelun syövereihin. Pohtimaan ja oppimaan. Eihän ne tekstit sieltä mihinkään häviä, mutta ei verkkokurssi ole enää sama, kun siellä ei ole ketään. Yksin pakerran ja tuskailen.

Kukaan ei ole vielä ilmoittanut löytäneensä pienryhmämme oppimisen iloa. Harmi. Olen sitä nyt paljon pohdiskellut. Mitä olisin voinut tehdä toisin. Ryhmähenkeen tarvitaan ryhmäläiset. Ei sitä kukaan valmiiksi tee. Eikä kukaan yksittäinen sitä voi tuhota. Miksi en ole osallistunut, niin kuin olisin voinut. Ajattelinko: en tarvitse ryhmää. Jos näin ajattelin, olen tyhmempi kuin olin uskonutkaan. Anteeksi. Tarvitsen minä. Opetovereiden tukea, kiinnostusta ja innostusta. Vertaistukea. Yhteistä jakamista ja toisilta oppimista. Paljon on mitä en tiedä. Te toiset tiedätte. Olen toiminut osaamattomasti ja piittaamaatta ryhmän muodostumisesta. Oppimiseen tarvitsen toisia, yhteistä pohdintaa ja vuorovaikutusta. Nauruakin. Sen opin hassua kyllä verkkokurssilla. Ei se mitään, jos mopo karkailee käsistä ja mennään huristellen ohi asian. Välillä. Ilman kohtaamista mikään ei onnistu. Kiitos taas Kallen. Kun kurssin alussa innosti minut mukaan. Kohtaamaan ja tulemaan kohdatuksi. Olen sortunut piittaamattomuuteen ja kohtaamattomuuteen. Anteeksi.

Pilkun viilausta

2007-11-21T10:16:00.000-08:00

Energiavaloni vilkkui iltapäivällä suuronnettomuudesta varottaen. Pienryhmän Heli-ope passitti kotiin tuntia ennen toisia. Nukuin, kävin lenkillä, saunassa ja söin. Palasin elävien kirjoihin.

Oppiminen ei jätä minua rauhaan. Aamulla lukupiirin kanssa pohdimme Engeströmmin täydellistä oppimista. Mitä se on ja onko sitä? Jostakin kumman syystä mietin twistin hyppimistä. Tiedättehän: kansakoulun piha, tytöillä twistit. Toislla kaupasta ostetut (niillä, joilla oli varaa) tai sitten valkoisesta peruskuminauhasta solmitut (siis minulla). Ja sitten hypittiin. Ja taas hypittiin. Välillä käytiin tunnilla tai ulkovessassa. Ja taas hypittiin. Nyt suljen silmäni ja osaan edelleen hyppiä mielikuvissani kaikki ne kuviot, mitä siihen rimpsuun tarvittiin. Kuvioiden järjestys on täysin muistissani. Mihin tätä taitoa tarvitsin? Tullakseni osaksi yhteisöä ja kokeakseni yhteisöllisyyttä, se siitä motivoinnista. Enempää ei tarvittu. Pätkä kuminauhaa ja olin osa jotakin suurempaa. Olisikohan tontut kuulolla. Joskohan jouluna saisin twistin - kaupasta ostetun ja värillisen. Näyttäisin teille pölypallerot, kuin kalkkis pomppii elämisen riemusta.

Tämän blogin pitäminen edelleen ihmetyttää, itseäni. Minä, joka en osaa kirjoittaa, en tunne yhdyssanoja ja unohdan kaikki pilkut, pistän itseni vapaaehtoisesti julkiseen häpeäpaaluun. Mihin minä tätä tarvitsen? Ajatusten selkiyttämiseen, yhteisöllisyyden kokemiseen vai siihen, että häpeän ja nolouden määrä elämässäni olisi vakio.

Huomenna taivas tippuu niskaani tai sitten ei. Aina on vaihtoehtoja. Opetusharjoitteluni aikana, voi tulla sähkökatko, oksennustauti tai joku muu luonnonmullistus. Kaikkeen on varauduttava. Kyllä tämä tästä.

Hajatuksia

2007-11-20T19:37:00.000-08:00

Sähköverkkoon kytketyn radioherätyskellon punaiset numerot hehkuivat pimeässä näyttäen madonlukua 4.10. *huokaus*. Kaksi tuntia olisin vielä tarvinnut, mutta kun ei. Virtuaaliset unetkin katoavat. Ensimmäisenä jäin pohtimaan unen merkitystä oppimisessa. Mitä kaikkea me prosessoimekaan tiedostamattomasti. Ukkokulta pari vuorokautta sitten totesi nähneensä unta. Oli ollut leikkaussalissa, mutta ei enää itse siinä leikkauspöydällä, vaan katseli siitä vierestä. Ei enää herännyt henkiin ja totesi. "Olin varmaankin sitten taivaassa". Tässä kohden suurtakertomusta havahduin ja kysäisin kiinnostuneena: " Mistäs tiesit, että olit taivaassa?". Vastaus oli insinöörimäisen lakoninen: "Ei siellä ollut ketään tuttua". Tehyläisten työtaistelun vaikutusta.

Toveri Kallen oppimisblogi tuottaa iloa ja uusia ajatuksia. Kalle kiteyttää oleelliset, joten riittänee, että niitä samoja asioita vapaamatkustajana pohdiskelen. Verkko-opinnnot eivät siis olekaan se materiaali A4, jonka sinne liitän. Eikä ne tehtävien ohjeistukset. Ollaan jonkun muuan äärellä. Jolloin minä ohjaajanakin olen uudenlaisessa roolissa.

Toveri Sami eilen lähiopetuksessa muistutti mieleen vanhan kunnon Joharin ikkunan. Peilasin eilen itseäni opettajan siinä nelikentässä, jossa muut tuntevat - minä tunnen liikutaan. Näin aamuyön hetkinä tuli mieleeni, että verkko-ohjauksessa olenkin ihan eri kohdassa tällä hetkellä.
Muut eivät tunne minua, enkä minä tunne itseäni. Olen toistaiseksi tuntematon, myös itselleni. En tiedä kuinka tulen toimimaan. Olenhan jo tässä opiskelussakin yllättänyt, itseni.

Virtuaalimaailman vastainen asenteeni pulpahti taas pintaan, kuin ongen koho. Keskustelu on sivunnut "face bookkia ja second life osastoa". Olin jo aivotonta teinipuberteettia läksyttämässä kasvatuksellisesti (=kasvatustieteilijän teoreettisella ammattitaidolla) "Ne ovat sitten vaarallisia paikkoja ja sinne ei ole mitään asiaa tai otan nettipiuhan irti tietsikasta." Intensiivikurssiin osallistujat ja Pekka opekin (mokomakin Brutus) ovatkin näkemässä nämä Turmion Tommit mahdollisuutena oppia ja opettaa. Minulla on vielä pitkä matka.

Kalle totesi blogissaan, että on jäänyt auttamattomasti koukkuun minun blogiini. Väitti sen olevan kemiaa. Näin kvanttiopetukseen perehtyneenä/perehtyvänä minun on kuitenkin todettava, että Kalle et taida olla luonnontieteiden edustaja. Kemialla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Kalle hyvä, tämä on puhdasta tilastomatematiikkaa. Kun lasketaan todennäköisyys sille, että blogini sinut koukutti, saamme vastaukseksi 1 (siis 100%). Mikä on todistettavissa. Olen lisäksesi ainut blogin pitäjä. Koukkuja on vähänlaisesti.

Lähiopetuspienryhmämme (olipa sanahirviö, yhteenkö kaikki kirjoitetaan?) tuottaa minulle päänvaivaa. Kadonnut: Oppimisen ilo. Löytäjää pyydetään ottamaan yhteyttä.
Jätän tämän vielä hautumaan. Tarttis tehrä jotain, mutta kenen?

Odotellessa

2007-11-20T08:35:00.000-08:00

Lähetin juuri tiedon pienryhmäläisilleni blogistani. Nyt siis odotan vain, että taivas putoaa niskaani. En enää haavaile pääsystä Kalifiksi Kalifin paikalle. Taidan lähteä Nuuskamuikkusen kanssa vähän kiertelemään maailmaa. En siis halua mennä huomenna lähiopetukseen. Näin kamalaako se on, että jakaa ajatuksiaan?

Ohjaustaitojen opettelu verkkokurssilla sekoittuu nyt paniikkiin tuosta opetusharjoittelusta. Vielä kaksi armon yötä. Sitten viimeistään tulee maailman loppu. Onhan teillä opetoveriharjoittelijat parempaakin tekemistä kuin tulla Järvenpäähän, onhan? Siellä on yleensä kylmää, sateista ja luokkahuoneissakin vetää ovista ja ikkunoista. Ja onhan sinne toki ihan järjettömän pitkä matkakin, ajatelkaa edes ilmakehän tuhoutumista, jos ette minua.

Niille, jotka eivät vielä tiedä tiedoksi: Olen lottovoittaja. Saan opettaa kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä, opetan ristiintaulukointia (sillä ei ole mitään tekemistä ruutuhyppelyn kanssa, kait?), korrelaatiota, keskilukuja (Keskimaassa etenkin keskiluvut ovat kovassa huudossa), jakaumia (normaaleja ja vähemmän normaaleja), hajontoja (tuttu tunne usein) ...

Niille, jotka minut tuntevat tietävät, että nyt ei liikuta ihan vahvuusalueillani. Muistan kun lukiossa käännyin ennen matematiikan tuntia Tuijan puoleen ja sanoin, että on se hyvä kun kerrattiin tuo kertomataulu (tässä kohtaa luokassa oli vielä hälinää, mutta juuri tällä sekunnilla loppui kuin seinään), muuten en olisi muistanut, että 1 kertaa 1 on 2. Että tältä pohjalta lähden. Oivallustani seuranneen hiljaisuuden muistan yhä, eikä siitä vielä ole yli puoltavuosisataa. Jos oikein osaan laskea.

Miksi minä nyt taas heittäydyin tähän älyttömyyteen, vuoristorataan, jossa sydän onkin navan seudulla kipsisenä möykkynä odottamassa reaktioita. Pitikö taas laittaa itsensä alttiiksi? Piti.
Jos Kalle kommentoi, että pelastan päivän, niin on se sen arvoista tai Hanna kikattaa äitinsä pölhöilyä. Ei ole pihalla näkynyt piipaa autoja.

Tunnustuksia

2007-11-19T23:07:00.000-08:00

Minä lintsaan juuri nyt lähipäivän aamuluennosta. Piste.
Tarkoituksenani viilata vielä torstain aamupäivän opetusharjoittelua (jota tullaan seuraamaan) sekä opiskella hieman verkko-kurssilla. Omatunto vaan kolkuttaa niin äänekkäästi (tuomiopäivän pasuunan lailla), että en kuule kunnolla omia hataria ajatuksiani. Koskahan minun syyttävä ääneni uskoisi, että minullakin on oikeus priorisoida asioita ja toimia sen mukaisesti. Ei kai koskaan.

Eilen vierähti verkko-opintojen parissa yhden tunnin sijasta kolme. Puurtaminen muuttuikin taas innostukseksi. Pala palalta kokoan jotakin, mistä en vielä tiedä mitä siitä tulee. Opet heittelevät hyviä välimatskuja, joita aioin mutustella. Kalle kertoi blogissaan jääneensä "verkkokoukkuun". Pelkään, että olen saanut saman viruksen, johon ei ole lääkitystä - verkkoviruksen. Käytin kuitenkin pari tuntia myöhäisillasta pallon syöttämiseen lentopalloverkkoon.

Heräsin aamuyöstä kello 4.30. Olin nähnyt siihen asti unia verkko-opinnoista. Ei mene hyvin ei. Tauti taitaa olla vakavaa. Tähän asti toverit, olen vakavasti ollut sitä mieltä, että niissä henkilöissä, jotka pitävät blogia on jotain vikaa, vikaa, vikaa....
Mitä ihmettä minulle tapahtuu?
Tajusin aamuyön tunteina itsestäni suuria asioita. Olen aina toivonut kirjoittavani päiväkirjaa, mutta niin kuin Helin verkkoon laittamasta videosta tuli selväksi, kynällä säheltäminen vie tällaiselta perusrauhalliselta ;) henkilöltäkin hermot. Liian vaivalloista. Nyt tässä blogissa teen sitä, mitä olen kaivannut. Ja kuitenkaan en halua menettää yksityisyyttäni. Tulevaisuus alkoi klo 5 jälkeen aamulla pelottaa. Ilmoittaudunko seuraavaksi Big Brother-ohjelmaan?

Kirjoitan nyt tähän julkisesti sen, mitä päätin, ennen kuin tulen katumapäälle.
1. Jatkan blogin pitämistä vielä opetusharjoittelun ajan
2. Kerron blogistani muille pienryhmäläisille (apua!!!)
3. Kerron myös opiskelijoille, joita ohjaan opetusharjoittelussa.

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä noista asioista seuraa. Ajattelen, että olen opiskelemassa opettajuutta, joten eiköhän parhaita opettajia ole opiskelijat. Kokeilen ainakin. Jos menee männikköön, niin kerään sitten puolukoita.

Lähempänä klo 6 mietin jo, että mitenköhän huumorin olisi soveliasta näkyä keskusteluissa verkkopohjalla. Itselleni huumori ja tilannekomiikka kun ovat elinehto, myös opettamisessa ja oppimisessa. Olenko häirikkö, jos kirjoitan jotakin "levotanta tekstiä" toisten asiapitoisten pohdintojen joukkoon? Eilinen viestien määrä kun tuntui kaaottiselta selvittää, niin kokisiko joku opiskelija vitsintynkäni roskapostiksi? Vai pitäisikö "asiattomalle suunsoitolle ja pilkanteolle" olla ihan oma fooruminsa? Ongelma on vain, että ne asiattomat oivallukset kun liittyvät toisten kommetteihin, joista jostakin syystä tulee hyvälle mielelle.

Ennen nukahtimasta kuulin vielä Isä Arteniuksen (tai jotain sinne päin) sanovan televisiossa: "Kaikki me olemme potentiaalisia vainajia". Siihen oli hyvä nukahtaa.

Voi elämän kevät!

2007-11-19T06:56:00.000-08:00

Palasin juuri lähiopetuksesta. Millä helvatan ajalla nämä opiskelijatoverit ovat päivän mittaan saaneet yli 80 (luit aivan oikein kahdeksankymmentä!!!!!) uutta viesti verkkokeskusteluun??
Meidänhän piti istua tuolla lähipäivässä. Kääk!
Väsymyksen määrä on melkoinen ja huomaan, että tällaisen opiskelupäivän päätteeksi tuntuu kohtuuttomalta päästä kärryille keskustelussa.

Ja mitä tekee puurtaja. Ottaa yhden teeman kerrallaan ja alkaa seurata keskustelua uudelleen. Huomaan myös, että kartan ensimmäistä teemaa, jossa pitäisi keskustella onlineoppimisesta tai elearningista. Että mistä? Jo käsitteet on minulle epäselvät, niin miten niistä nyt jotain juttu rustaan toisten tutkailtavaksi. Jääköhän kurssisuoritus saamatta, jos itsepäisesti kieltäydyn kirjoittamasta tuosta teemasta (josta en mitään tiedä).

Onkohan tämä enää keskustelua vai tietotulvaa. Miten tuosta viestien määrästä, nyt väsyneillä aivoilla, poimin jotakin itselle ja oppimiselleni olennaista. Ahistaa.

Kokeilen seuraavan tunnin ajan puurtajan sinnikkyydellä vain puurtaa. Ilmoitan sitten löytyikö oppimisen ilo vai pelkkä luomisen tuska.

Innostuksen häivähdys

2007-11-18T01:52:00.001-08:00

Oppiminen jatkuu. Minä, joka olen pyörällä päästäni ja ihmettelen tätä tunteiden paljoutta, jolla olen tähän verkko-kurssiin suhtautunut, olen istunut koneella innostuneena pari tuntia lukemassa toisten kommentteja ja kirjoittelemassa omia ajatuksiani.

Vuorovaikutus näyttäytyy todentuvan, sillä joku on tuolla virtuaalimaailmassa yhdessä minun kanssani. Jos ei ihan samanaikaisesti niin kuitenkin pienellä viiveellä. Opiskelen siis yhdessä, en yksin. Tietokone ei siis olekaan oppimistoverini vain ainoastaan väline, jolla saavutaan inhimilliset tuskailevat opiskelijat.

Huvittunut olen siitä, että minun piti olla tarkkailija ja odottaa, että keskustelu lähtee runsaana liikkeelle ennen kuin tuikkaan oman pienen viestini lukuisten muiden joukkoon (samalla salaa toivoen, että vain opet rekisteröisivät sen kirjanpitoonsa, mutta että se ei herättäisi mitään suurempaa huomiota). Mitä kuitenkin tapahtui? Olen kirjoitellut, lukenut ja kommentoinut. Sekä toivonut, että kaikki muutkin alkaisivat jo aktiiviseksi :) Malttamatton olen ja se jos mikä yllättää. Huolenani kun oli, että mistä otan tähän opintoihin aikaa...ja nyt sitä näkyykin olevan yllin kyllin. Ainakin juuri näin sunnuntaina aamulla.

Maltankohan tänään ollenkaan tehdä muita asioita kuin kytätä keskustelun etenemistä kurssilaisten keskuudessa?

Alussa

2007-11-17T06:36:00.000-08:00

Tervehdys toverit!

Nyt olisi juhlan aika ja mielelläni kohottaisin kanssanne lasin kuohuvaa (tietenkin kristallisista jalkalaseista) ! ;)

Olen saanut tämän blogini tehtyä/aloitettua aivottoman teinipuberteettini opastuksella ja se jo minulle saavutus. Ei se, että kestin aivottoman teinipuberteetin ei niin pedagogisia ohjeita: klikkaa siitä ruksista, no kato se on "XXXXXXX" (jotain sellaisia sanoja, joita en edes ymmärtänyt ja joita en siis kykene toistamaan), sä voit valita....(ja sitten pitkä rimpsu asioista, joissa putosin jo ensimmäisen ehdotuksen kohdalla). Saavutus on, että ensimmäistä kertaa tähän blogiin pitoon ryhdyn ja että pohjan olen saanut tehtyä. Mielenkiinnolla odottelen mitä tuleman pitää.

Aihehan on sangen rajattu. Pääosin käsittelen tietysti OTVO:n (liittyy opeopintoihin Haaga-Heliassa: ohjaamistaidot verkko-opetuksessa )kokemuksia ja omaa oppimistani näissä jaloissa taidoissa. Väliin pilkahtelee varmasti sarkastisia huomautuksia aivottomasta teinipuberteettista ja hänen pedagogisista taidoista äitiä neuvoessa.

Itsestään selvää oli blogin nimi: Puurtaja. Annettu aineistoa lukiessani huomasin, että oppijana olen nyt ainakin peruspuurtaja. Nauru pääsi siinä kohden kun luin puurtajan tarkemmasta määrittelystä: tulostaa itselleen materiaalit. No juuri niitä tulostettuja versioitahan minä tätä kurssia varten tehdystä mapistani luin, alleviivasin, laitoin kysymys- ja huutomerkkejä sekä kirjoittelin paperien reunoihin: mieti tätä, pohdi lisää, miten niin?, en ymmärrä, en voi vastata, vaikea hahmottaa, tarkista löytyykö jostakin lisää tietoa. Siis varsinainen puurtaja. Ihan kun jossakin selkäytimessäni oli käsitys: Näin voi vain oikeasti oppia: puurtamalla. Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman. Sieltähän se jo tulee. Ei pidä olla liian helppoa.

Koneelta oppimateriaalin lukeminen ei ole vielä ainakaan luontevaa, johtuneeko siitä, että en osaa vielä hyödyntää samalla lailla tietokoneen antamia mahdollisuuksia kommentointeihin ja reunahuomautuksiin. Opittavaa on siis tässäkin. Tai siitä, että opiskelen sängyssä köllötellen.

Miksi sitten päädyin pitämään oppimisblogia? Ensinnäkin kaikkesta voi syyttää Kallea. :) Hän vastasi johonkin vuodatukseeni keskustelupalstalla antamalla oman blogiosoitteensa, jolloin asia konkretisoitui minulle. Varsinaisen päätöksen tein kun istuin kolme tuntia valvomassa tenttiä samalla näitä oppimismateriaaleja lukien. Kirjoittelin siinä samalla muistiin miltä on tuntunut kun on uuden asian edessä, kun ei ymmärrä ja kun oppimikokemukset (lue turhautumiset) yrittää kääntää merkitykselliseksi oppimiseksi. Huomasin, että nämä kokemukset voin hyvin kirjoittaa toistenkin pähkäiltäväksi.

Ennen kuin varsinainen intensiiviviikko on alkanut, olen jo oppinut paljon.
Ensinnäkin sen, että kirjoitettuja ohjeita voi yhä uudelleen ja uudelleen lukea väärin. Kun sitten vihdoin osaa lukea oikein (tai joku kanssa kulkija hieman avittaa), ei voi enää käsittää miksi oma ajattelu on juuttunut johonkin väärään toimintamalliin. Lähiopetuksessa tätä ongelmaa ei ole: Sinä voit heti kysyä, miksi joku ei toimi. Täällä verkossa ensin hakataan tuntikausia päätä seinään (siihen valitsemaani kuvaan eli itkumuuriin) ja sitten vasta kun ollaan valmiita luovuttamaan älytään, että tähän voisi kysyä neuvoa. Ihan kuin verkko-opiskelussa kynnys kysyä apua olisi paljon korkeammalla. Lähtökohtaisesti sitä varmaankin ajattelee, että koska olen valinnut verkko-opinnot minun täytyy hallita nämä tietotekniset asiat erinomaisesti. No, minä en ainakaan hallitse, enkä osaa kysyä apua ajoissa. Puurran ja puurran yksin, turhaudun ja totean, että olen toivoton tapaus.

Oppimiskokemuksena tämä, että pienikin asia väärin ymmärrettynä voi vaikuttaa usean tunnin ylimäärisen työn. Tämä tulen muistamaan, kun laadin niitä SELKEITÄ ja YKSISELITTEISIÄ ohjeita, jotta opiskelija voisi tehdä verkossa opintoja. Tulen myös ymmärtämään opiskelijaa, joka ei niistä ohjeistakaan huolimatta heti ymmärrä ja tiedän, että minun on edelleen muokattava ohjeistusta.

Opetin tänään aikuisopiskelijoille neljä tuntia aiheesta: Mitä on kvantitatiivinen tutkimus? Parikymmentä eri ikäistä opiskelijaa istui edessäni ja nauru raikui kun yhdessä olimme pähkäilemässä opiskelijoille aivan outoja asioita: korrelaatio, ristiintaulukointi, havaintomatriisi, kyselylomake jne. Neljän intensiivisen tunnin jälkeen ajoin kotia kohti miettien voiko tätä koskaan saavuttaa verkko-opinnoissa? Hyvillä mielillä opettajana palasin kotiin, kun tiesin, että suhtautuminen uuteen ja joillekin jopa pelottavaan asiaan oli muuttunut ajatukseksi: Kyllä me tämän selvitämme ja ymmärrämme. Saankohan opiskelijana kokea, sitä vuorovaikutusta, mitä tapahtuu kun olemme samassa ajassa ja paikassa? Saakohan opettaja poimittua itselleen niitä ilon ja onnistumisen hetkiä, kun opiskelija saa kokea oppimisen iloa. Miten siis olla ohjaajana niin, että myös tunteiden tasolla on mahdollisuus olla kokemassa jotakin yhteisöllisyyttä?

Pitkällinen vuodatus näin avaukseksi. Ja tässä oli vain päällimmäiset tuntemukset. :)