Matka

Aamun lehdessä oli, että Minna Nummenmaa väittelee Turun yliopistossa torstaina aiheesta: Tunteet verkko-opiskelussa (tai jotain sinne päin). Siis tunteita riittää ihan väitöskirjaan asti. Täytyypä perehtyä. Vai olikohan se Sanna?

OTVO:n (ohjaustaidot verkko-opetuksessa verkkokurssi) opiskelijoista moni käytti opiskelusta kuvausta matka. Oliko sama reitti ja yhteinen päämäärä? Sitä ei tiedä. Matkalla kuintenkin viime viikolla yhtä aikaa, mutta eri tahtiin. Toissa kesänä matkasin Siperian halki junalla Kiinaan. Oletin tylsistyväni: viikko junassa, kääk. En ehtinyt, oli niin paljon koettavaa. Juna kulki ja maisemat vaihtuivat joka hetki. Piti väijyä villikameleita, villihevosia, villimoottoripyöriä, villi Siperian kultakulleroita ja tietenkin villijurttia. Juna kulki Moskovan aikataulun mukaan, sielu ja mieli ihan omassa ajassaan. Verkkokurssi meni omassa viikon aikataulussa, sielu ja mieli harhailee vielä jossain. Unet eivät jätä rauhaan. Toissa yönä opettaja Pekka käski minun ottaa Power Point-esityksestä valokopiot. Pekka oli tehnyt esityksen, jossa oli vain yksi sana/dia. Kopioinnin lisäksi minun piti laminoida kaikki kopiot (siis laittaa muovipäällyste, ja dioja oli kymmeniä). Halusiko Pekka minulle kokemuksen, että verkossa ope pääsee helpommalla kuin lähiopetuksessa? Viime yönä jo unessa pyytelin, että minun ei pitäisi enää katsella näitä verkkounia. Armahtakaa jo.

Olen verkko-opintojen kohdalla lähdössä matkalle. Verkkomatkalle. Pakkaan mukaan paljon saamiani eväitä. Reppuun myös keskeneräisyyden sietokykyä. Taskuihin tunteita. Otattaisinko mukaan prosessioppimista? Ensimmäinen matka suunnitteilla. Ajattelin ihan tuohon lähimetsikköön. Ei näillä eväillä vielä pitkälle vaelleta. Eväitä pitää hakea vähän väliä lisää. Suuret seikkailut eivät vielä kutsu.

Vähitellen yritän koota mitä tapahtui. Suurin on kai asenteen muuttuminen. Verkko onkin ystävä. Yhteisöllisyyttä voi kokea, vaikka ei nassu olekaan toisen nassussa kiinni. Itkumuurin äärellä, joku kuulee. Oppimiskäsitykseni liikahti johonkin suuntaan (en tiedä tosin mihin). Vielä kovin hajanaista.

Opetusharjoittelussa toiselle pienryhmälle havaintomatriisia. Yhteinen matka kvanttimaahan. Yllätyin opiskelijoiden käsittämättömän hienoista ja upeista pohdinnoista. Tärkeintä on halua ajatella. Se on oppimisen edellytys. Seitsemätoista uutta nimeä: Eeva-Marialla raitapaita, Sanna on ihan Sannan näköinen, Heidejä on kaksi, Elina sanoi: Tällä tavallahan voisi vaikka tehdä opinnäytetyön, vaikka ensin ajattelin, että ei kiinnosta...
Kun minä olin teidän ikäisenne en kyennyt vastaaviin pohdintoihin. HAA! Pölypallerot jo hetken luulivat, että nyt tulee opettavainen osuus :) Siitäs saitte.

Noin 20 tuntia ja lähden oikealle matkalle, oikeaan maahan, oikeiden kumppaneiden kanssa. Jospa virtuaalimatkat hetkeksi unohtuisivat.
Sain äsken lahjuksen. Kiitos. Ote pörrölogiasta: " Kun on lirissä korviaan myöten kannattaa sulkea suunsa." Olen loman tarpeessa.

Aivomyrskyä ja ähkyä

Merja kertoi keskustelussa aivomyrskystä ja ähkystä. Verkkokurssi aiheutti valtavan turbolenssin, aivomyrskyn, ylensyönnin ja ähkyn. Kaikilla tasoilla (tunteet, taidot, tiedot). Jäljellä on uupumus. Söin vain niin vähän vaikka tarjolla oli koko ravintoympyrä. Sorruinko vain herkkuihin. Siltä ähky ainakin tuntuu.

Haluaisin niin saada jäsennettyä. Jostakin on lähdettävä. Yksittäisiä sanoja: monologisuus, dialogisuus, jatkumo, tunteet, ohjaus, prosessi, luottamus oppimiseen, vuorovaikutus, yhteisöllisyys, kohtaaminen, rakenne, muoto, pohja, tuki, jaksotus, oppimiskäsitys, asenne, kokemus...

Ei jäsenny, ei. Turmion Tommitkin (nassukirja ja toinen elämä) ovat muuttuneet kiinnostuksen kohteeksi. Taidot vain uupuvat. Tarvitsen taluttajaa, vierellä kulkijaa, kärsivällistä pedagokia (bedagogia/bedakogia/bedakokia/pedakokia, pedakogia...ihan kuinka haluatte. Mutta kärsivällistä).

Haluan vielä lukea keskusteluketjua ajatuksen kanssa. Kalle kirjoitti blogissaan muistiinpanoistaan. Voi. Tällä viikolla en ole ehtinyt kirjata oivalluksia ylös. Olen vain yrittänyt selvitä. Kadehdin. Minun muistini pätkii pahasti.

Opetusharjoittelussa spps:n havaintomatriisin luomista ja suoria jakaumia. Uusi tietsikkaluokka, toimivat koneet (kiitos atk Heli, mun tuki ja turva), järkyttävä liiman haju (raksatyöt kesken, eteisen maton liimaus menossa), opiskelijat, jotka tiesivät paikka paikoin minua enemmän. Hyvä niin. Tumpelo opettaa vähemmän tumpeloita. Erinomaista pohdintaa jo pelkkiä jakaumia tutkittaessa. Oliko kysymys järkevä, mitä vastaaja ajatteli, miksi vastattiin näin, olisiko eroa jos. Huippu ajattelua. Ilo seurata. Minäkin opin. Kahdeksantoista opiskelijan nimet. Aikaa kului, mutta lopulta etusormeni ei enää osoitellut. Toivottavasti eivät muuta ulkonäkö/vaihda vaatteita ensi kerraksi: Katilla punainen paita, Ninalla harmaa villatakki, Annilla silmälasit, Heidillä lettikampaus, Annalla "kiharoita"... vähitellen muistan ja valitettavasti nopeammin unohdan. Kärsivällisyyttä pyydän.

Paremminkin olisi perfektionisti voinut valmistautua. Tuli muutama pikkuylläri kun uusin juuri koneille asennettu spps-ohjelma onkin hieman muuttunut erillisestä versiosta. En vaan ehtinyt/jaksanut. Ei kaikkea ehdi. Pitäisi jaksaa armahtaa itseään, en jaksa.

Lupauksia ja anteeksipyyntöjä

Taivas ei pudonnut, eikä luonnomullistus iskenyt.

Ensimmäinen koitos opeharjoittelussa tehty. Mokia tietenkin. Kiitos oppilaille, takapenkin arvovaltaisen raadin mielestä olitte erinomaisesti mukana. Olivat kateellisia. Huoneestani saa suklaata. Lupaan.

Merkittävää oli myös, Heli-open lisäksi, Päivin, Jarmon ja Joukon läsnäolo ja antama palaute. Tutkiskelen niitä sydämessäni. Perästä kuuluu kunhan saan jotakin taas aivoissani järjestykseen. Etenkin Jarmo annoit rakentavaa palautetta. Oivallisia oivalluksia. Ajateltuja, jotka auttavat eteenpäin. Kokemus ei ollut NIIIIIN paha kuin olin kuvitellut. Nyt särkee päätä. Julmetusti. Eikä minulla ole edes saappaita, joita voisi syyttää.

Miten uskoa ja luottaa omaan osaamiseensa? Perfektionisteilta pitäisi lailla kieltää opettajan ammatti. Riittävän hyvä olisi varmaan kohtuullista. Harmittaa, että en muista opiskelijoiden nimiä, nassut kylläkin. Sormella osoittelin puheenvuoroja jaellessa. Ei hyvä. Anteeksi. Nimi erottaa meidät massasta. Lupaan opetella. Nyt on takki tyhjä. Kalvot uusiin seuraavaksi kerraksi. Lupaan. Ylitin ajan reilusti, mokista pahin. Kuvittelin, että piti lopettaan klo 12, mutta pitikin lopettaa jo varttia aikaisemmin. Pistän pääni pensaaseen, nolottaa. Ja minä vielä venytin juttuani, jotta ei lopu ennen aikojaan. Olisi voinut loppua, jos olisin muistanut lopetus ajan oikein. Anteeksi.

Verkkointensiivi lähestyy kohta loppua. Paniikinomaisesti pitelen vielä kiinni. Ei vielä. Tämä jää kesken. En ehdi kaikkea sulatella ja entä, jos minun pitää vielä kysyä ja tarkentaa. Kukaan ei enää vastaa. Katoavaisia ovat virtuaalitoverit. Juurihan teidät tapasin ja nyt jo pakkaatte matkakassejanne. Onko reiluu? Vielä voisin teiltä oppia paljon. Haluan vielä ehtiä kahlaamaan keskustelun syövereihin. Pohtimaan ja oppimaan. Eihän ne tekstit sieltä mihinkään häviä, mutta ei verkkokurssi ole enää sama, kun siellä ei ole ketään. Yksin pakerran ja tuskailen.

Kukaan ei ole vielä ilmoittanut löytäneensä pienryhmämme oppimisen iloa. Harmi. Olen sitä nyt paljon pohdiskellut. Mitä olisin voinut tehdä toisin. Ryhmähenkeen tarvitaan ryhmäläiset. Ei sitä kukaan valmiiksi tee. Eikä kukaan yksittäinen sitä voi tuhota. Miksi en ole osallistunut, niin kuin olisin voinut. Ajattelinko: en tarvitse ryhmää. Jos näin ajattelin, olen tyhmempi kuin olin uskonutkaan. Anteeksi. Tarvitsen minä. Opetovereiden tukea, kiinnostusta ja innostusta. Vertaistukea. Yhteistä jakamista ja toisilta oppimista. Paljon on mitä en tiedä. Te toiset tiedätte. Olen toiminut osaamattomasti ja piittaamaatta ryhmän muodostumisesta. Oppimiseen tarvitsen toisia, yhteistä pohdintaa ja vuorovaikutusta. Nauruakin. Sen opin hassua kyllä verkkokurssilla. Ei se mitään, jos mopo karkailee käsistä ja mennään huristellen ohi asian. Välillä. Ilman kohtaamista mikään ei onnistu. Kiitos taas Kallen. Kun kurssin alussa innosti minut mukaan. Kohtaamaan ja tulemaan kohdatuksi. Olen sortunut piittaamattomuuteen ja kohtaamattomuuteen. Anteeksi.

Pilkun viilausta

Energiavaloni vilkkui iltapäivällä suuronnettomuudesta varottaen. Pienryhmän Heli-ope passitti kotiin tuntia ennen toisia. Nukuin, kävin lenkillä, saunassa ja söin. Palasin elävien kirjoihin.

Oppiminen ei jätä minua rauhaan. Aamulla lukupiirin kanssa pohdimme Engeströmmin täydellistä oppimista. Mitä se on ja onko sitä? Jostakin kumman syystä mietin twistin hyppimistä. Tiedättehän: kansakoulun piha, tytöillä twistit. Toislla kaupasta ostetut (niillä, joilla oli varaa) tai sitten valkoisesta peruskuminauhasta solmitut (siis minulla). Ja sitten hypittiin. Ja taas hypittiin. Välillä käytiin tunnilla tai ulkovessassa. Ja taas hypittiin. Nyt suljen silmäni ja osaan edelleen hyppiä mielikuvissani kaikki ne kuviot, mitä siihen rimpsuun tarvittiin. Kuvioiden järjestys on täysin muistissani. Mihin tätä taitoa tarvitsin? Tullakseni osaksi yhteisöä ja kokeakseni yhteisöllisyyttä, se siitä motivoinnista. Enempää ei tarvittu. Pätkä kuminauhaa ja olin osa jotakin suurempaa. Olisikohan tontut kuulolla. Joskohan jouluna saisin twistin - kaupasta ostetun ja värillisen. Näyttäisin teille pölypallerot, kuin kalkkis pomppii elämisen riemusta.

Tämän blogin pitäminen edelleen ihmetyttää, itseäni. Minä, joka en osaa kirjoittaa, en tunne yhdyssanoja ja unohdan kaikki pilkut, pistän itseni vapaaehtoisesti julkiseen häpeäpaaluun. Mihin minä tätä tarvitsen? Ajatusten selkiyttämiseen, yhteisöllisyyden kokemiseen vai siihen, että häpeän ja nolouden määrä elämässäni olisi vakio.

Huomenna taivas tippuu niskaani tai sitten ei. Aina on vaihtoehtoja. Opetusharjoitteluni aikana, voi tulla sähkökatko, oksennustauti tai joku muu luonnonmullistus. Kaikkeen on varauduttava. Kyllä tämä tästä.

Hajatuksia

Sähköverkkoon kytketyn radioherätyskellon punaiset numerot hehkuivat pimeässä näyttäen madonlukua 4.10. *huokaus*. Kaksi tuntia olisin vielä tarvinnut, mutta kun ei. Virtuaaliset unetkin katoavat. Ensimmäisenä jäin pohtimaan unen merkitystä oppimisessa. Mitä kaikkea me prosessoimekaan tiedostamattomasti. Ukkokulta pari vuorokautta sitten totesi nähneensä unta. Oli ollut leikkaussalissa, mutta ei enää itse siinä leikkauspöydällä, vaan katseli siitä vierestä. Ei enää herännyt henkiin ja totesi. "Olin varmaankin sitten taivaassa". Tässä kohden suurtakertomusta havahduin ja kysäisin kiinnostuneena: " Mistäs tiesit, että olit taivaassa?". Vastaus oli insinöörimäisen lakoninen: "Ei siellä ollut ketään tuttua". Tehyläisten työtaistelun vaikutusta.

Toveri Kallen oppimisblogi tuottaa iloa ja uusia ajatuksia. Kalle kiteyttää oleelliset, joten riittänee, että niitä samoja asioita vapaamatkustajana pohdiskelen. Verkko-opinnnot eivät siis olekaan se materiaali A4, jonka sinne liitän. Eikä ne tehtävien ohjeistukset. Ollaan jonkun muuan äärellä. Jolloin minä ohjaajanakin olen uudenlaisessa roolissa.

Toveri Sami eilen lähiopetuksessa muistutti mieleen vanhan kunnon Joharin ikkunan. Peilasin eilen itseäni opettajan siinä nelikentässä, jossa muut tuntevat - minä tunnen liikutaan. Näin aamuyön hetkinä tuli mieleeni, että verkko-ohjauksessa olenkin ihan eri kohdassa tällä hetkellä.
Muut eivät tunne minua, enkä minä tunne itseäni. Olen toistaiseksi tuntematon, myös itselleni. En tiedä kuinka tulen toimimaan. Olenhan jo tässä opiskelussakin yllättänyt, itseni.

Virtuaalimaailman vastainen asenteeni pulpahti taas pintaan, kuin ongen koho. Keskustelu on sivunnut "face bookkia ja second life osastoa". Olin jo aivotonta teinipuberteettia läksyttämässä kasvatuksellisesti (=kasvatustieteilijän teoreettisella ammattitaidolla) "Ne ovat sitten vaarallisia paikkoja ja sinne ei ole mitään asiaa tai otan nettipiuhan irti tietsikasta." Intensiivikurssiin osallistujat ja Pekka opekin (mokomakin Brutus) ovatkin näkemässä nämä Turmion Tommit mahdollisuutena oppia ja opettaa. Minulla on vielä pitkä matka.

Kalle totesi blogissaan, että on jäänyt auttamattomasti koukkuun minun blogiini. Väitti sen olevan kemiaa. Näin kvanttiopetukseen perehtyneenä/perehtyvänä minun on kuitenkin todettava, että Kalle et taida olla luonnontieteiden edustaja. Kemialla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Kalle hyvä, tämä on puhdasta tilastomatematiikkaa. Kun lasketaan todennäköisyys sille, että blogini sinut koukutti, saamme vastaukseksi 1 (siis 100%). Mikä on todistettavissa. Olen lisäksesi ainut blogin pitäjä. Koukkuja on vähänlaisesti.

Lähiopetuspienryhmämme (olipa sanahirviö, yhteenkö kaikki kirjoitetaan?) tuottaa minulle päänvaivaa. Kadonnut: Oppimisen ilo. Löytäjää pyydetään ottamaan yhteyttä.
Jätän tämän vielä hautumaan. Tarttis tehrä jotain, mutta kenen?

Odotellessa

Lähetin juuri tiedon pienryhmäläisilleni blogistani. Nyt siis odotan vain, että taivas putoaa niskaani. En enää haavaile pääsystä Kalifiksi Kalifin paikalle. Taidan lähteä Nuuskamuikkusen kanssa vähän kiertelemään maailmaa. En siis halua mennä huomenna lähiopetukseen. Näin kamalaako se on, että jakaa ajatuksiaan?

Ohjaustaitojen opettelu verkkokurssilla sekoittuu nyt paniikkiin tuosta opetusharjoittelusta. Vielä kaksi armon yötä. Sitten viimeistään tulee maailman loppu. Onhan teillä opetoveriharjoittelijat parempaakin tekemistä kuin tulla Järvenpäähän, onhan? Siellä on yleensä kylmää, sateista ja luokkahuoneissakin vetää ovista ja ikkunoista. Ja onhan sinne toki ihan järjettömän pitkä matkakin, ajatelkaa edes ilmakehän tuhoutumista, jos ette minua.

Niille, jotka eivät vielä tiedä tiedoksi: Olen lottovoittaja. Saan opettaa kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä, opetan ristiintaulukointia (sillä ei ole mitään tekemistä ruutuhyppelyn kanssa, kait?), korrelaatiota, keskilukuja (Keskimaassa etenkin keskiluvut ovat kovassa huudossa), jakaumia (normaaleja ja vähemmän normaaleja), hajontoja (tuttu tunne usein) ...

Niille, jotka minut tuntevat tietävät, että nyt ei liikuta ihan vahvuusalueillani. Muistan kun lukiossa käännyin ennen matematiikan tuntia Tuijan puoleen ja sanoin, että on se hyvä kun kerrattiin tuo kertomataulu (tässä kohtaa luokassa oli vielä hälinää, mutta juuri tällä sekunnilla loppui kuin seinään), muuten en olisi muistanut, että 1 kertaa 1 on 2. Että tältä pohjalta lähden. Oivallustani seuranneen hiljaisuuden muistan yhä, eikä siitä vielä ole yli puoltavuosisataa. Jos oikein osaan laskea.

Miksi minä nyt taas heittäydyin tähän älyttömyyteen, vuoristorataan, jossa sydän onkin navan seudulla kipsisenä möykkynä odottamassa reaktioita. Pitikö taas laittaa itsensä alttiiksi? Piti.
Jos Kalle kommentoi, että pelastan päivän, niin on se sen arvoista tai Hanna kikattaa äitinsä pölhöilyä. Ei ole pihalla näkynyt piipaa autoja.

Tunnustuksia

Minä lintsaan juuri nyt lähipäivän aamuluennosta. Piste.
Tarkoituksenani viilata vielä torstain aamupäivän opetusharjoittelua (jota tullaan seuraamaan) sekä opiskella hieman verkko-kurssilla. Omatunto vaan kolkuttaa niin äänekkäästi (tuomiopäivän pasuunan lailla), että en kuule kunnolla omia hataria ajatuksiani. Koskahan minun syyttävä ääneni uskoisi, että minullakin on oikeus priorisoida asioita ja toimia sen mukaisesti. Ei kai koskaan.

Eilen vierähti verkko-opintojen parissa yhden tunnin sijasta kolme. Puurtaminen muuttuikin taas innostukseksi. Pala palalta kokoan jotakin, mistä en vielä tiedä mitä siitä tulee. Opet heittelevät hyviä välimatskuja, joita aioin mutustella. Kalle kertoi blogissaan jääneensä "verkkokoukkuun". Pelkään, että olen saanut saman viruksen, johon ei ole lääkitystä - verkkoviruksen. Käytin kuitenkin pari tuntia myöhäisillasta pallon syöttämiseen lentopalloverkkoon.

Heräsin aamuyöstä kello 4.30. Olin nähnyt siihen asti unia verkko-opinnoista. Ei mene hyvin ei. Tauti taitaa olla vakavaa. Tähän asti toverit, olen vakavasti ollut sitä mieltä, että niissä henkilöissä, jotka pitävät blogia on jotain vikaa, vikaa, vikaa....
Mitä ihmettä minulle tapahtuu?
Tajusin aamuyön tunteina itsestäni suuria asioita. Olen aina toivonut kirjoittavani päiväkirjaa, mutta niin kuin Helin verkkoon laittamasta videosta tuli selväksi, kynällä säheltäminen vie tällaiselta perusrauhalliselta ;) henkilöltäkin hermot. Liian vaivalloista. Nyt tässä blogissa teen sitä, mitä olen kaivannut. Ja kuitenkaan en halua menettää yksityisyyttäni. Tulevaisuus alkoi klo 5 jälkeen aamulla pelottaa. Ilmoittaudunko seuraavaksi Big Brother-ohjelmaan?

Kirjoitan nyt tähän julkisesti sen, mitä päätin, ennen kuin tulen katumapäälle.
1. Jatkan blogin pitämistä vielä opetusharjoittelun ajan
2. Kerron blogistani muille pienryhmäläisille (apua!!!)
3. Kerron myös opiskelijoille, joita ohjaan opetusharjoittelussa.

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä noista asioista seuraa. Ajattelen, että olen opiskelemassa opettajuutta, joten eiköhän parhaita opettajia ole opiskelijat. Kokeilen ainakin. Jos menee männikköön, niin kerään sitten puolukoita.

Lähempänä klo 6 mietin jo, että mitenköhän huumorin olisi soveliasta näkyä keskusteluissa verkkopohjalla. Itselleni huumori ja tilannekomiikka kun ovat elinehto, myös opettamisessa ja oppimisessa. Olenko häirikkö, jos kirjoitan jotakin "levotanta tekstiä" toisten asiapitoisten pohdintojen joukkoon? Eilinen viestien määrä kun tuntui kaaottiselta selvittää, niin kokisiko joku opiskelija vitsintynkäni roskapostiksi? Vai pitäisikö "asiattomalle suunsoitolle ja pilkanteolle" olla ihan oma fooruminsa? Ongelma on vain, että ne asiattomat oivallukset kun liittyvät toisten kommetteihin, joista jostakin syystä tulee hyvälle mielelle.

Ennen nukahtimasta kuulin vielä Isä Arteniuksen (tai jotain sinne päin) sanovan televisiossa: "Kaikki me olemme potentiaalisia vainajia". Siihen oli hyvä nukahtaa.

Voi elämän kevät!

Palasin juuri lähiopetuksesta. Millä helvatan ajalla nämä opiskelijatoverit ovat päivän mittaan saaneet yli 80 (luit aivan oikein kahdeksankymmentä!!!!!) uutta viesti verkkokeskusteluun??
Meidänhän piti istua tuolla lähipäivässä. Kääk!
Väsymyksen määrä on melkoinen ja huomaan, että tällaisen opiskelupäivän päätteeksi tuntuu kohtuuttomalta päästä kärryille keskustelussa.

Ja mitä tekee puurtaja. Ottaa yhden teeman kerrallaan ja alkaa seurata keskustelua uudelleen. Huomaan myös, että kartan ensimmäistä teemaa, jossa pitäisi keskustella onlineoppimisesta tai elearningista. Että mistä? Jo käsitteet on minulle epäselvät, niin miten niistä nyt jotain juttu rustaan toisten tutkailtavaksi. Jääköhän kurssisuoritus saamatta, jos itsepäisesti kieltäydyn kirjoittamasta tuosta teemasta (josta en mitään tiedä).

Onkohan tämä enää keskustelua vai tietotulvaa. Miten tuosta viestien määrästä, nyt väsyneillä aivoilla, poimin jotakin itselle ja oppimiselleni olennaista. Ahistaa.

Kokeilen seuraavan tunnin ajan puurtajan sinnikkyydellä vain puurtaa. Ilmoitan sitten löytyikö oppimisen ilo vai pelkkä luomisen tuska.

Innostuksen häivähdys

Oppiminen jatkuu. Minä, joka olen pyörällä päästäni ja ihmettelen tätä tunteiden paljoutta, jolla olen tähän verkko-kurssiin suhtautunut, olen istunut koneella innostuneena pari tuntia lukemassa toisten kommentteja ja kirjoittelemassa omia ajatuksiani.

Vuorovaikutus näyttäytyy todentuvan, sillä joku on tuolla virtuaalimaailmassa yhdessä minun kanssani. Jos ei ihan samanaikaisesti niin kuitenkin pienellä viiveellä. Opiskelen siis yhdessä, en yksin. Tietokone ei siis olekaan oppimistoverini vain ainoastaan väline, jolla saavutaan inhimilliset tuskailevat opiskelijat.

Huvittunut olen siitä, että minun piti olla tarkkailija ja odottaa, että keskustelu lähtee runsaana liikkeelle ennen kuin tuikkaan oman pienen viestini lukuisten muiden joukkoon (samalla salaa toivoen, että vain opet rekisteröisivät sen kirjanpitoonsa, mutta että se ei herättäisi mitään suurempaa huomiota). Mitä kuitenkin tapahtui? Olen kirjoitellut, lukenut ja kommentoinut. Sekä toivonut, että kaikki muutkin alkaisivat jo aktiiviseksi :) Malttamatton olen ja se jos mikä yllättää. Huolenani kun oli, että mistä otan tähän opintoihin aikaa...ja nyt sitä näkyykin olevan yllin kyllin. Ainakin juuri näin sunnuntaina aamulla.

Maltankohan tänään ollenkaan tehdä muita asioita kuin kytätä keskustelun etenemistä kurssilaisten keskuudessa?

Alussa

Tervehdys toverit!

Nyt olisi juhlan aika ja mielelläni kohottaisin kanssanne lasin kuohuvaa (tietenkin kristallisista jalkalaseista) ! ;)

Olen saanut tämän blogini tehtyä/aloitettua aivottoman teinipuberteettini opastuksella ja se jo minulle saavutus. Ei se, että kestin aivottoman teinipuberteetin ei niin pedagogisia ohjeita: klikkaa siitä ruksista, no kato se on "XXXXXXX" (jotain sellaisia sanoja, joita en edes ymmärtänyt ja joita en siis kykene toistamaan), sä voit valita....(ja sitten pitkä rimpsu asioista, joissa putosin jo ensimmäisen ehdotuksen kohdalla). Saavutus on, että ensimmäistä kertaa tähän blogiin pitoon ryhdyn ja että pohjan olen saanut tehtyä. Mielenkiinnolla odottelen mitä tuleman pitää.

Aihehan on sangen rajattu. Pääosin käsittelen tietysti OTVO:n (liittyy opeopintoihin Haaga-Heliassa: ohjaamistaidot verkko-opetuksessa )kokemuksia ja omaa oppimistani näissä jaloissa taidoissa. Väliin pilkahtelee varmasti sarkastisia huomautuksia aivottomasta teinipuberteettista ja hänen pedagogisista taidoista äitiä neuvoessa.

Itsestään selvää oli blogin nimi: Puurtaja. Annettu aineistoa lukiessani huomasin, että oppijana olen nyt ainakin peruspuurtaja. Nauru pääsi siinä kohden kun luin puurtajan tarkemmasta määrittelystä: tulostaa itselleen materiaalit. No juuri niitä tulostettuja versioitahan minä tätä kurssia varten tehdystä mapistani luin, alleviivasin, laitoin kysymys- ja huutomerkkejä sekä kirjoittelin paperien reunoihin: mieti tätä, pohdi lisää, miten niin?, en ymmärrä, en voi vastata, vaikea hahmottaa, tarkista löytyykö jostakin lisää tietoa. Siis varsinainen puurtaja. Ihan kun jossakin selkäytimessäni oli käsitys: Näin voi vain oikeasti oppia: puurtamalla. Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman. Sieltähän se jo tulee. Ei pidä olla liian helppoa.

Koneelta oppimateriaalin lukeminen ei ole vielä ainakaan luontevaa, johtuneeko siitä, että en osaa vielä hyödyntää samalla lailla tietokoneen antamia mahdollisuuksia kommentointeihin ja reunahuomautuksiin. Opittavaa on siis tässäkin. Tai siitä, että opiskelen sängyssä köllötellen.

Miksi sitten päädyin pitämään oppimisblogia? Ensinnäkin kaikkesta voi syyttää Kallea. :) Hän vastasi johonkin vuodatukseeni keskustelupalstalla antamalla oman blogiosoitteensa, jolloin asia konkretisoitui minulle. Varsinaisen päätöksen tein kun istuin kolme tuntia valvomassa tenttiä samalla näitä oppimismateriaaleja lukien. Kirjoittelin siinä samalla muistiin miltä on tuntunut kun on uuden asian edessä, kun ei ymmärrä ja kun oppimikokemukset (lue turhautumiset) yrittää kääntää merkitykselliseksi oppimiseksi. Huomasin, että nämä kokemukset voin hyvin kirjoittaa toistenkin pähkäiltäväksi.

Ennen kuin varsinainen intensiiviviikko on alkanut, olen jo oppinut paljon.
Ensinnäkin sen, että kirjoitettuja ohjeita voi yhä uudelleen ja uudelleen lukea väärin. Kun sitten vihdoin osaa lukea oikein (tai joku kanssa kulkija hieman avittaa), ei voi enää käsittää miksi oma ajattelu on juuttunut johonkin väärään toimintamalliin. Lähiopetuksessa tätä ongelmaa ei ole: Sinä voit heti kysyä, miksi joku ei toimi. Täällä verkossa ensin hakataan tuntikausia päätä seinään (siihen valitsemaani kuvaan eli itkumuuriin) ja sitten vasta kun ollaan valmiita luovuttamaan älytään, että tähän voisi kysyä neuvoa. Ihan kuin verkko-opiskelussa kynnys kysyä apua olisi paljon korkeammalla. Lähtökohtaisesti sitä varmaankin ajattelee, että koska olen valinnut verkko-opinnot minun täytyy hallita nämä tietotekniset asiat erinomaisesti. No, minä en ainakaan hallitse, enkä osaa kysyä apua ajoissa. Puurran ja puurran yksin, turhaudun ja totean, että olen toivoton tapaus.

Oppimiskokemuksena tämä, että pienikin asia väärin ymmärrettynä voi vaikuttaa usean tunnin ylimäärisen työn. Tämä tulen muistamaan, kun laadin niitä SELKEITÄ ja YKSISELITTEISIÄ ohjeita, jotta opiskelija voisi tehdä verkossa opintoja. Tulen myös ymmärtämään opiskelijaa, joka ei niistä ohjeistakaan huolimatta heti ymmärrä ja tiedän, että minun on edelleen muokattava ohjeistusta.

Opetin tänään aikuisopiskelijoille neljä tuntia aiheesta: Mitä on kvantitatiivinen tutkimus? Parikymmentä eri ikäistä opiskelijaa istui edessäni ja nauru raikui kun yhdessä olimme pähkäilemässä opiskelijoille aivan outoja asioita: korrelaatio, ristiintaulukointi, havaintomatriisi, kyselylomake jne. Neljän intensiivisen tunnin jälkeen ajoin kotia kohti miettien voiko tätä koskaan saavuttaa verkko-opinnoissa? Hyvillä mielillä opettajana palasin kotiin, kun tiesin, että suhtautuminen uuteen ja joillekin jopa pelottavaan asiaan oli muuttunut ajatukseksi: Kyllä me tämän selvitämme ja ymmärrämme. Saankohan opiskelijana kokea, sitä vuorovaikutusta, mitä tapahtuu kun olemme samassa ajassa ja paikassa? Saakohan opettaja poimittua itselleen niitä ilon ja onnistumisen hetkiä, kun opiskelija saa kokea oppimisen iloa. Miten siis olla ohjaajana niin, että myös tunteiden tasolla on mahdollisuus olla kokemassa jotakin yhteisöllisyyttä?

Pitkällinen vuodatus näin avaukseksi. Ja tässä oli vain päällimmäiset tuntemukset. :)