Vastavuoria

On ollut hiljaista. Ottaa aivoon. Ensin netti temppuili niin paljon, että harmituselin oli loman tarpeessa. Nyt sitten pitäs vääntää kehittämistehtävää ja onkin olkapää äitynyt niin pahaksi, että koneen ääressä ei aikuisten oikeesti edes pitäisi olla. Vaan deadline lähestyy.

Haaveilen ajasta, jolloin elämässä on vain perusasiat. Työ ja perhe. Ei yhtään opiskelua eikä muutakaan ylimääräistä. Siis haaveilen. Ja samanaikaisesti suunnittelen sekä saunan että kylpy-, kodinhoito-, makuu-, ja vierashuoneiden remonttia. Hullu.

Kevät (tai siis nyt taitaa ollakin talvi) pitäisi olla aikaa jolloin ei olisi yhtään deadlineä. Liian monta kevättä olen viime vuosina lukenut tenttiin ja opiskellut. Yhtenä keväänä kielotkin ehtivät kukkia ennen kuin asiaan havahduin.

Pahus. Pessimistikö minusta on tullut? Valittaja? ÄH. Onhan noita ilonaiheita paljonkin, kotona ja töissä. Niin ja lähiopinnoissakin. Viime aikoina siellä on ollut jopa hauskaa, kiitos siitä toverit.

Perskuta rallaa. Osa tekstistä katosi. Se viisas osa. Jotain sellaista pähkäilin, että yhä ajattelen opppimisesta, että sen pitää olla vaikeaa ja sen pitää teettää työtä loputtomiin. Kävin OTVO-jakson sivuilla vilkuilemassa, koska se opiskelu on kesken. Opintorekisteri näyttää kyllä suoritettua, mutta minä en saa sitä loppumaan. Pääsin vasta alkuun ja en ehdi, jaksa, kykene tekemään sen eteen mitä haluan. Haluaisin tonkia, nuuskia, haistella ja kaivella. Niin ja löytää sen, mitä verkkossa ohjaaminen on. Vaan ei ole resursseja. En voi luottaa siihen, että opin vaikka en koko ajan puurra. Olen Kallen tavoin kärsimätön: Kaikki oivallukset minulle ja heti. Ja selkeinä, kiitos. En kestä matkalla olevan olotilaa, kun on vasta oivaltanut, että ei osaa mitään. Repussa ei ole riittävästi eväitä.